Uusikaupunki 7.7.2011

Tuulista ja tyynistä

Selkämeri teki sen taas, tyyntyi lähes tyystin kun olimme paluumatkalla Ruotsin puolelta Uuteenkaupunkiin. Matka oli onneksi lyhyempi kuin mennessä, mutta silti seurasimme tarkkaan dieselin kulutusta ja käytimme hyödyksi pienetkin tuulenvireet, joita sentään aina välillä tuli. Paljon ei mielialaa nostanut sen vielä huonomman vaihtoehdon ajattelu: kovaa tuulta nenän edestä. Kokeilimme kaikkia tuulen nostatustaikoja: niistä tehokkaimmaksi on osoittautunut kahvin keittäminen. Se on takuuvarma, vain ajoituksen kanssa on vähän epävarmuutta. Niinpä kahvia tuli juotua paljon ja joitakin puolen tunnin virin poikasia saatiinkin aikaan. Toinen myös aika hyvä keino on nostaa spinakkeri. Se on työläs ja vaatii jo lähtökohtaisesti jonkinlaista tuulta. Yleensä se toimii paremmin, jos on tarve saada tuulen suunta vaihtumaan. Vallitsevalla tuulella emme olisi saaneet myötätuulipurjetta edes täyttymään, joten jätimme sen kokeilematta. Vihonviimeinen keino on maston juuren kutittaminen tai rapsuttelu. Sitäkin on joskus tehty, mutta epäilen, että sillä on korkeintaan lumevaikutusta… Niinpä saavuimme eilen aamupäivällä kolmenkymmenen tunnin purjehduksen jälkeen kahvin kyllästäminä Uudenkaupungin viehättävään vierasvenesatamaan. Sitten suihkuun, kauppaan ja päiväunille, ja elämä voittaa taas. Täksi päiväksi on vaihteeksi luvattu 15m/s kaakosta, eli vastatuulta, joten pidämme vapaa- ja kirjoituspäivän.

Norrfällsvikenistä, josta lähetin edelliset uutiset, jatkoimme Häggvikeniin, yhteen Höga Kustenin ehdottomista helmistä. Se on hyvin kapean ja korkeiden kallioiden reunustaman salmen päässä oleva poukama, jonka vierasvenesatamassa on tilaa noin 30 veneelle. Aivan valtavan upeiden maisemien lisäksi paikan tekee erityisen miellyttäväksi tapa, jolla muodollisuudet on hoidettu. Laiturilla on laatikko ja kirjekuoria, joihin laitetaan satamamaksu ja kuori sujautetaan metalliseen laatikkoon. Kirjekuoressa oli sisällä nauha, joka sidotaan maksun merkiksi veneen etustaagiin. Rannassa on erittäin hyvin varustettu kerhomaja ja kuusi polkupyörää vapaasti käytettävissä, jos on esim. tarvetta käydä 3 km:n päässä olevassa ICAssa. Koko olomme aikana, kaksi yötä, emme nähneet kertakaan virallisen näköistä henkilöä, joka olisi käynyt tarkastamassa, että kaikki sujuu niin kuin on tarkoitettu. Vastaava menettely oli käytössä useissa muissakin venekerhojen satamissa.

Tunturillisten maisemien ja kauniiden puutalojen lisäksi Häggvikenillä on tarjota mainio nähtävyys: museo Mannaminne. Siellä on riemastuttavalla tavalla kerätty katoavaa kulttuuri- ym. perintöä ympäri maailmaa idealla: “… är det väl att visa, hur allt hänger ihop oavsätt vilken tråd man drar in.” Rinteeseen rakennetulla museoalueella oli 68 (!) rakennusta, joihin oli aika väljin kriteerein asetettu esille kaikenmaailman esineistöä. Siellä oli nähtävissä maanviljelytyökaluja ja –koneita, tekniikan ihmeitä, raitiovaunuja, puhelinkioski, laivoja ja veneitä, harmonikkoja, Draken, unkarilainen maalaistalo ym. ym. Siamin kuningas vieraili laivalla Häggvikenissä 1900-luvun alussa, tämän laivan, s/s Strömkarlenin, salonki oli museoituna yhdessä taloista. Ja museo laajenee koko ajan. Ympäri maailmaa tulee esineistöä ja ideoita samanhenkisiltä ihmisiltä. “Oikeat” museoihmiset nyrpistävät nenäänsä, mutta mannaminneläiset painavat rohkeasti eteenpäin mottonaan “kulturmyndigheternas jantelagar försökar vi strunta i”. Toivotamme menestystä jatkossakin.

Alun perin suunnittelimme lähtevämme Häggvikenistä suoraan yli Suomeen, mutta ennustetut vastatuul et saivat meidät jatkamaan rannikkoa etelään päin. Seuraavan satamapaikan valitsimme melkeinpä nimen perusteella: Vindhem. Voiko satamapaikalle olla houkuttelevampaa nimeä! Se oli tosin myös Sundsvallin lahden suulla, joten samalla vältyimme turhalta edestakaiselta matkalta. Ja jälleen rahat peltilaatikkoon ja sen jälkeen, olkaa hyvät, huoltorakennus ym. vapaasti käytettävissä. Vindhem on Sundsvallin pursiseuran kerhosatama. Näistä pursiseurojen satamista meillä on pelkästään positiivisia kokemuksia. Ainoa huonompi juttu on, että kaupat ovat yleensä kaukana, jos niitä on ylipäätään saatavilla.

Itäkaakkoiset tuulet jatkuivat. Edelleen rannikkoa pitkin etelään. Vindhemin jälkeen pääsimme lähes ensimmäisen kerran koko matkan aikana nauttimaan reippaasta sivumyötäisestä tuulesta. Ja tuntui se olleen Atalantallekin mieluisaa. Vauhti kasvoi päivän aikana ja nopeusmittari palkitsi meidät kesän ennätyksellä, 11,4 solmua. Se tuntui jo peräsimessäkin! Jäimme yöksi Agön saaren suojaisaan lahteen, jossa oli, tietysti, laituri, grillipaikka, sauna, yöpymismaja ja vaelluspolku. Satamamaksu 20 SEK laitettiin jälleen peltiseen postilaatikkoon. Saaressa oli runsas kymmenen vuotta siten ollut salaman sytyttämä laaja metsäpalo ja kävimme katsomassa sen edelleen selvästi näkyviä jälkiä.

Agöstä tulimmekin sitten yli Suomen puolelle. Todennäköisesti huomenna lähdemme rauhallisesti Espoota ja kotia kohti. Johan tässä on reissussa rähjäännyttykin. Laitan vielä viimeisen viestin kun olemme päässeet Soukkaan.

Toivotamme kaikille lukijoillemme hyvää heinäkuun loppua!
Atalantan miehistö