Tallinna 7.8.2007

Hiio hoi!

Rauman jälkeen purjehdimme Suomen rannikkoa etelään. On Suomen Saaristomerikin hienoa, mutta ne kapeat vesiväylät alkavat pidemmän päälle ahdistaa. Toisaalta, ei ole paljon vaivaa aallokostakaan. Poikkesimme matkan varrella merikarhusatamiin; nautimme saunoista ja kovalla säälläkin turvallisista laitureista ja poijuista. Niille olikin tarvetta, osuihan juuri tälle osuudelle Suomenlahden ensimmäinen myrsky tänä kesänä.

Hangosta lähdimme sitten vielä Viron puolelle. Onhan tässä jo vähän jäähdyttelyn makua: ei vielä haluaisi lopettaa, merkitseehän se väistämättä sen tunnustamista, että kesä on melkein ohi. Mutta onhan tässä jo purjehdittukin 2600 merimailia eli noin 5000 km. Alkaa olla jo pieniä poikiakin ikävä.

Ensimmäinen kohteemme Virossa oli Haapsalu. Meille on vuosien varrella muodostunut aivan vakio reitti, joka ainakin täytyy siellä ollessa kulkea. Ensin mennään rautatieasemalle tsekkaamaan, mitä sille nyt kuuluu. Runsaan 10 vuoden ajan sitä on koko ajan korjattu. Sehän rakennettiin aikoinaan tsaarin vierailua varten, vierailua, joka ei loppujen lopuksi koskaan toteutunut. Mutta jäihän haapasalulaisille kuitenkin Euroopan pisin katettu laituri! Haapsaluun ei muuten kulje enää edes junaa, rautatie yksityistettiin kymmenen vuotta sitten, lopetettiin kokonaan muutaman vuoden kuluttua, jopa raiteetkin myytiin ja nyt itse rakennus toimii linja-autoasemana. On siinä rautatiemuseokin ja vanhoilla raiteilla joitakin vanhoja vetureita ja junavaunuja.

Rautatieasemalta palaamme rantaan talolle, jossa Pietari Suuri on aikoinaan asunut ja tsekkaamme vastapäisen talon, jossa vietti lapsuutensa Ilon Wikland, Astrid Lindgrenin kirjojen kuvittaja. Sieltä sitten rantaan Kasinolle ja Tsaikovskin penkin kautta veneelle. (Tsaikovski on kuulema istunut siellä ja ihaillut maisemaa).

Toinen kierros kuluukin sitten katsellen taloja. Virossa on tunnetusti valtaisat tuloerot ja se näkyy. Tuntuu siltä, että Haapsalu on virolaisten arkkitehtien temmellyskenttä, kun rikkaat rakentavat unelmatalojaan. On pyöreätä ja vinoa ikkunaa, uloketta, tornia ja eri suuntaan vinoja ja pyöristettyjä kattoja, kreikkalaisia pylväitä ja patioita (tietysti esteetön merinäköala) ja aivan vieressä on osittain maan alle painunut mökki, joka on päällystetty kylmää vastaan Toja-levyillä (sementtiä ja sideaineena olkea). Siinäkin asutaan. Ja entäs sitten ne autot. Eero sanoi eräästäkin, ettei tiennyt sellaista mersua edes olevan olemassakaan. Täällä ei todellakaan piilotella menestystä!

Mutta kaikesta huolimatta, Haapsalu on erittäin viehättävä, vanha puukaupunki, jolle antaa leimaa vielä aivan keskustassa olevat Piispan linnan rauniot. Elokuun kuutamoilla sen ikkunoihin ilmestyy Valge Daam. Uskoo ken tahtoo, mutta se on ainakin antanut hyvän syyn viettää Valge Daamin päiviä elokuun alussa. Ne olivat juuri silloin meneillään kun olimme siellä ja kaikki paikat oli täynnä myyntikojuja, musiikkia, esityksiä ym. Ihmiset olivat oikein juhlatuulella. Hieno tunnelma!

Tulimme Naissaaren kautta Tallinnaan. Naissaari, ensimmäisissä historiankirjoissa 800- luvulla mainittu nimeltä Terra Feminarum, rajaa Tallinnan lahden läntistä reunaa. Siellä oli aikoinaan virolaista ja ruotsalaista asutusta, mutta kuten pääkaupunkien lähistöllä olevat saaret yleensäkin, sitä alettiin jo hyvin aikaisessa vaiheessa linnoittaa. Sinne rakennettiin jopa rautatie, joka on nyt edelleenkin osittain toiminnassa turistikäytössä. Neuvostoliiton aikana siellä toimi miinatehdas ja sen vuoksi se oli suljettu alue. Vanhasta asutuksesta ei ole enää mitään jäljellä. Sotilastukikohtana ollut Männikun kylä on sen sijaan vielä olemassa, Suomen aikoinaan sotakorvauksena toimittamat upseerien talot ovat edelleen pystyssä ja myytävinä.

Saaren todellinen nähtävyys ovat ”miinakentät”, eli miinojen ruostuneet kuoret, joita saaren keskiosassa on sadoittain. Niihin ei missään vaiheessa ehditty laittaa sisuksia. Onneksi. Tätä kaikkea katsellessa on vaikea uskoa, että Naissaari oli viimeisiä paikkoja, josta neuvostojoukot (vai olivatkohan taas venäläisiä) poistuivat 1990-luvulla Virosta.

Kiersimme tietysti kaikkia näitä paikkoja kulkien sinisellä merkittyä luontopolkua. Meille kävi taas kuten edelliselläkin kerralla kolme vuotta sitten: jossain vaiheessa kadotimme siniset merkit ja teimme loppujen lopuksi varmaan kaksinkertaisen matkan. Ainakin siihen meni vajaa 5 tuntia aikaa. Mutta se hyvä juttu, löysimme melkein muovikassillisen kantarelleja! Muuten, satamassa ollut ruotsalainen venekunta oli eksynyt samassa kohdassa kuin mekin, epäilemme, että merkit ovat kasvillisuuden peittämät.

Naissaaressa asuu nykyisin vakituisesti 11 ihmistä. Siellä on 35 autoa ja 37 km:n pituinen rautatieverkko. Autoja ja rautateitä per capita on eniten maailmassa. Se aikoo päästä tällä Guinnesin ennätysten kirjaan.

Laivauutisten toimittaja lopettaa tältä kesältä. Hyvää kesän jatkoa!

Terveisin,

Atalantan miehistö