Itämerta ympäri s/y Atalantalla

tunnelmia ja tuokiokuvia kesältä 2001

"Mitä, kolmen kuukauden purjehdusloma?" Kuulijoiden reaktiot vaihtelivat ihastuneista päivittelyistä arveluihin avioliiton kestävyydestä ja aina arkisempiin vaatehuollon ongelmiin. Jotkut olivat huolissaan, että käydäänkö maissa lainkaan. Toiset taas puistivat vain hiljaa päätään.

On selvä, että tällainen loma ei normaalisti työssä käyviltä henkilöiltä järjesty noin vain, vaan sitä on edeltänyt pitkäaikainen suunnitelma. Nykyisin usean työnantajan soveltama lomapankkisysteemi teki järjestelymme mahdolliseksi. Mieheni töissä oleva "jäykkä" systeemi edellytti, että jo lomapäiviä pankkiin siirrettäessä on ilmoitettava käyttöajankohta. Itse asiassa tämä konkretisoi suunnitelmamme ja sen ajankohdan. Vuodesta 1998 lähtien kumpikin siirsi osan lomastaan pidettäväksi kesällä 2001.

Suunnitelma

Aika pian meille selvisi, että kesällä 2001 kierretään Itämerta. Kerrankin olisi aikaa; voisi tutustua paremmin kaupunkeihin, odottaa hyviä säitä ilman ahdistavaa tunnetta päivien kulumisesta tai olla satamassa ihan muuten vain. Olimme jo aikaisempina kesinä viiden viikon lomien aikatauluttamina seilanneet ahkerasti Baltian, Puolan ja Saksan vesillä ja tietysti Ruotsissa, mutta siellä vain Tukholman saaristosta etelään. Nyt voisimme kokea kaiken yhdellä kertaa ja toivottavasti vielä lisää.

Lopullisesti matkasuunnitelmamme muodostui seuraavaksi: ensin Pietariin, sitten Baltian ja Puolan rannikkoa Saksaan, erityisesti Rügenille ja Tanskan kautta Ruotsiin vähintään Höga Kustenin korkeudelle. Loppu sitten aikataulun ja sääolosuhteiden mukaan. Takaisin tultaisiin Pohjanlahden Suomen puolen rannikkoa alas.

Valmistelu

Matkan valmistelu rajoittui Venäjän viisumien lisäksi puuttuvien merikorttien hankintaan. Osa korteista lainattiin, osa ostettiin ja ei-kulloinkin tarvittavia kortteja varten rakennettiin hylly toisen pistopunkan jalkopäähän, olihan niitä jo aikamoinen pinokin. Muuten teimme vain veneen normaalit kunnostustoimet. Toukokuussa ehdimme tehdä ainoastaan yhden viikonloppupurjehduksen testataksemme lähinnä "elintärkeiden" laitteiden: moottorin, VHF:n, lämmittimen, lieden ja WC:n toimintaa. Kaikki toimivat, lämmitin tosin savuttaen ja sen kanssa teimmekin kuumeisesti töitä jäljellä olevan puolentoista viikon aikana. Osittain tästä syystä myös viimeinen testi eli perinteinen kevään purjehdus Tallinnaan jäi suorittamatta.

Luimme tarkkaan löytämämme kirjoitukset Pietarin purjehduksista ja haastattelimmekin joitakin henkilöitä. Ei tuntunut ylivoimaiselta. Tosin lähes kaikki olivat tehneet matkan eskaaderissa.

Vihonviimeinen pakkaaminen ja muu järjestely oli yhtä kiihkeää kuin muinakin keväinä. Lisämausteen toi vielä se, että olin juuri ennen lähtöä työmatkalla ulkomailla. Palasin lauantai-iltana, lentokentältä ajoin taksilla ensin työpaikalle, jätin sinne kokousmateriaalin, -muistion ja kannettavan mikron ja jatkoin samalla taksilla kotiin. Seuraavana päivänä eli sunnuntaina 3.6. puolen päivän aikaan olimme valmiita lähtöön.

Olen monta kerta huomannut, että hetkeä juuri ennen lähtöä haluaisi pidentää. Tunne siitä, että koko loma on edessä, on voimakas. Mitään ei voi enää tehdä. Se on tila täynnä odotuksia. Koskaan ei etukäteen tiedä minkälaiseksi matka lopullisesti muodostuu.

Pietari

Kokemuksemme Pietarista purjehduskohteena ovat ristiriitaiset. Saamamme kohtelu oli toisaalta erittäin ystävällistä (Pietarin keskuspursiseuran johtaja Juri Janin), toisaalta masentavan yliolkaista, piittaamatonta ja jopa selvästi turisteilla rahastavaa (tulli- ja maahantuloviranomaiset). En tiedä saavatko eskaaderissa purjehtijat erilaista kohtelua kuin yksinpurjehtijat, mutta jokainen arvaa, miltä tuntuu odottaa tullia aamulla epämääräinen aika kello 8 alkaen, kun jokainen tunti viivästyttää saman verran saapumista 80:n mailin päässä olevaan lähimpään määräsatamaan. Varsinkin kun iltapäivästä lähtien oli luvattu voimistuvaa vastatuulta. Ja kun vielä siltä ajalta, jonka jouduimme odottamaan myöhästynyttä tullia, meiltä perittiin tuntipohjainen laiturimaksu!

Tuollaiset kokemukset muistaa pitkään ja ne leimaavat väistämättä kohdetta, vaikka yrittäisi olla kuinka ennakkoluuloton ja objektiivinen tahansa. Kun sen 80 mailin jälkeen kovassa tuulessa ja piiskaavan pistelevässä sateessa kiinnityimme vihdoin puolen yön aikaan Haapasaaren merivartioston laituriin, tunne oli sanoin kuvaamaton. Kohteliaan ystävälliset ja asiansa osaavat rajamiehet olivat kirjaimellisesti kuin eri maailmasta. Ja kiitos siitä!

Vergi

Osuimme Vergiin juuri silloin kun Suomenlahdella puhalsi voimakas länsituuli ja satoi kolme päivää lähes lakkaamatta. Välillä alkoi jo usko hiipua: tännekö jäämme koko kesäksi? Ajan kuluksi pyysimme viereisestä saksalaisesta veneestä "Gemma" pariskuntaa viinille. He osoittautuivatkin purjehtijoiksi isolla P:llä. Harm ja Gerti Claussen purjehtivat joka vuosi noin puoli vuotta ja kirjoittavat sitten matkoistaan talven aikana satama- ym. tietokirjoja. Nyt he olivat matkalla Pietarin kautta Laatokalle, sieltä Vienan merelle ja Jäämeren ja Norjan rannikon kautta takaisin! Oma suunnitelmamme kutistui silmissä, mutta he kertoivat jonain kesänä viettäneensä neljäkin viikkoa Ahvenanmaalla. Ei aina tarvitse välttämättä mennä kauhean pitkälle.

Seuraavana aamuna Gemma sitten lähti sateessa ja myötätuulessa kohti Pietaria. Toivotimme onnea matkaan.

Viro, Latvia ja Puola

Olemme viiden viimeisen vuoden ajan kolunneet tarkkaan Baltian rantoja Tallinnasta länteen, joten nyt sivuutimme ne nopeasti ja jätimme monia satamia väliin. Iloksemme huomasimme kuitenkin, että Paldiskissa on tehty paljon kaupunkikuvan eteen (vaikka tyhjille kerrostaloille ei voi kai tehdä muuta kuin räjäyttää), Haapsalussa rautatieaseman maalausurakka on taas edistynyt ja että Roomassaaren satama on saanut uuden hienon huoltorakennuksen. (Mutta miksi ihmeessä suihkun pukuhuoneessa ei ole avattavaa tuuletusikkunaa?)

Liepajassa valmisteltiin juuri juhannusta. Toreilla ja kadunkulmissa myytiin tammenoksaseppeleitä ja -kimppuja. Sellainen hankittiin koristamaan Atalantankin peräkaidetta.

Oikaisimme suoraan Liepajasta Puolan Lebaan. Tavoitteenamme oli tavata Raumalta lähteneet purjehtijatuttavat, jotka Itämeren länsirannan suotuisempien tuulien vuoksi olivat jo ehtineet Rügenille.

Puolan rannikkokaupungeista (Leba, Ustka ja Kolobrzeg) Kolobrzeg on ehdottomasti mielenkiintoisin kauniisti rakennettuine keskustoineen. (Gdansk on aivan oma lukunsa, mutta nyt emme käyneet siellä). Leba on puhdas lomanviettopaikka ja onhan siellä toki upeat hiekkarannat kuten koko Itämeren etelärannallakin. Ustkan edustalla on laaja ampuma-alue, jolla liikkuminen on sallittua lähinnä vain viikonloppuisin ja yöllä. Varminta on tarkistaa rajoitukset satamakonttorista, muuten matkakassaan voi tulla melkoinen lovi.

Aina kun olemme olleet Puolan rannikolla siellä on tuullut kovaa lännestä. Paljas rannikko vielä ikään kuin korostaa tuulen voimakkuutta, saaristosta ei ole suojaa ja kryssiminen, jos siihen puuhan ryhtyy, voi olla tosi tuskallista. Ja niinkin on tapahtunut, että kun Ruotsin säätieto lupaa Kaakkois-Itämerelle tuulta 5-7 m/s, niin Gdanskin sääradio antaa samaan aikaan samat lukemat, mutta huom. ne mittaavat beauforteja! Jotkut ovat kokeneet "luonnossa" tämänkin erehdyksensä.

Rügen ja Hiddensee

Tapasimme raumalaiset tuttavat Stralsundin pursiseuran satamassa, joka sijaitsee Rügenin mantereeseen yhdistävän sillan itäpuolella. Satama on pienehkö, viihtyisä ja erityisesti on mainittava avulias ja aina paikalla oleva satamamestari. Vaikka sieltä onkin kaupungin historialliseen keskustaan vähän matkaa, olimme kovasti tyytyväisiä valintaamme. Olimme käyneet Stralsundissa viimeksi kuusi vuotta sitten. Kaupunkikuvassa oli loppujen lopuksi yllättävän vähän muutoksia, erilaisia erikoismyymälöitä oli tosin tullut paljon lisää. Nyt taidettiin satsata infrastruktuuriin; monet kadut olivat auki viemäri- ja lämpöputkien rakentamista varten. Upea raatihuoneen tori oli entisellään, parkkeerattujen autojen paljous vain häiritsi kokonaiskuvaa.

Vitte oli samoin entisellään: väylä satamaan oli hengästyttävän ahdas ja satama viimeistä sijaa myöten täynnä. Kyllä on ollut valtava työ niiden laatoitettujen jalankulkuteiden rakentamisessa! Onkohan siihen saatu EU-rahaa? Vitten vanhat olkikattoiset talot jaksoivat edelleen viehättää ja kapuaminen Dornbuschin majakalle on aina vaivan arvoinen. Ja hiekkarannathan ovat aivan uskomattoman upeat.

Kesällä 1991 kävimme ensimmäisen kerran Rügenillä ja Sassnitzissa. Silloisen käynnin innoittamana kirjoitin Sassnitzista ja satamaravintolasta jutun, jossa ennakoin:"Kymmenen vuoden kuluttua kaikki on toisin" . Mutta samalla epäilin myös vähän haikeasti, että mahtaako Restaurant am Kai kestää markkinatalouden paineissa. Se on varmaankin muutettu pizzeriaksi ja viehättävä tarjoilijamme siirretty kassaan.

Nyt jännitimme kovasti, onko Restaurant am Kai vielä olemassa. Kiikari esille, satamarakennukset näyttävät jotenkin erilaisilta. "Hei, se on Ristorante Portofino Pizzeria!!" En oikein tiennyt, olisiko pitänyt olla iloinen vai surullinen. Tarjoilijaammekaan emme enää löytäneet, emme sieltä emmekä muistakaan rantabulevardin lukuisista ravintoloista.

Itse kaupunki oli kuitenkin kuuden vuoden takaisesta käynnistämme muuttunut tavattomasti. Hieman nuhjuisesta kalastuskombinaattikaupungista oli tullut keskivarakkaiden varttuneiden saksalaisten lomanviettopaikka. Valkoisina hohtavat vanhan kaupungin pitsihuvilat houkuttelivat näköaloillaan. Ruusut hehkuivat pihoilla ja harvat "vanhat" rakennukset olivat jo saaneet kylkeensä kyltin saneeraajasta. Kyllä saksalainen raha ja tehokkuus saavat ihmeitä aikaan!

Höga Kusten

Kaikki Höga Kustenilla käyneet ovat kehuneet sen kauneutta. Aina se on kuitenkin tuntunut olevan niin sivussa ja syrjässä normaalista kesälomareitistämme, että käymättä on jäänyt. "Olen todella kateellinen teille kun nyt pääsette kokemaan Höga Kustenin ensimmäistä kertaa. Meille se oli aikoinaan suuri elämys", todettiin eräästä Sundsvallissa tapaamastamme vaasalaisveneestä. Odotuksemme kasvoivat.

Kun sitten lähestyimme Höga Kustenin aluetta, oli tiheä sumu, emmekä nähnet kuin 50 metriä eteenpäin. "Onhan se nyt niin, että täällä ei voi ajaa kivelle, voi vain törmätä johonkin?", kysyin ohjausvuorollani varmuuden vuoksi kipparilta. Onneksi sumu hälveni ja todella, oli kuin olisi purjehtinut Kilpisjärvellä! Jo Sundsvalliin mennessä kiinnittivät huomiotamme vaaramaisemat, jotka poikkesivat kokonaan aikaisemmin näkemistämme.

Höga Kusten on todella maineensa veroinen ja ehkä vähän enemmänkin. Ainoa huono puoli siinä on se, että se on vain noin 60 mailin pituinen ja aina eteenpäin haluavalle kipparille on tuskallista vain kierrellä ja katsella paikkoja. Syviä lahtia ja poukamia riittää vaikka jokaiselle. Satamapaikoissa oli kuitenkin sen verran matalaa (20 metriä) että ankkuriköysi tarvittaessa riitti hyvin. Toisaalta lähes kaikkiin oikein suojaisiin ja kauniisiin paikkoihin oli laitettu laiturit ja poijut. Perillä odotti Gästhamn- kyltti ja metallilaatikko laiturimaksua varten.

Mieliin painuvin paikka näkemistämme oli Trysundan kylän poukama, jossa vanha kalastajasatama oli säilynyt ulkoisesti ennallaan: tiiviisti rannassa olevat venevajat, taaempana rinteessä asuinrakennukset, kirkko kauppa ja kaikki tarpeellinen. Talot olivat nykyisin vain kesälomalaisten käytössä.

Trysundassa oli myös ranta, joka oli täynnä pyöreitä kiviä kooltaan nyrkistä aina potkupallon kokoisiin ja suurempiin saakka. Todella erikoinen paikka, siellä kuului kaiken aikaa pientä kolinaa kun kivet pyörivät toisiaan vasten.

Täytyy myöntää: kyllä jokaisen purjehtijan on ehdottomasti koettava Höga Kusten ainakin kerran elämässään.

Ratan

Ratan sijaitsee Merenkurkun pohjoisosassa aivan 64 leveyspiirin tuntumassa. Itse satama on lahden poukamassa ja sen edustalla on Rataskär, joka tekee satamasta erittäin suojaisen kaikilla tuulilla. Ratan on aina ollut merenkulkijoiden käytössä. Aikoinaan se sai koko Norrbottenin alueen tapulioikeudet: kaikki kaupattava tavara piti tullata Ratanissa.

Ratan on monella tavoin historiallisesti merkittävä. Järjestäytynyt merenkulku herätti jo varhain kiinnostuksen veden korkeuden mittaamiseen, olihan satamassa huomattu veden pinnan laskeneen vuosien aikana. Siellä onkin ensimmäinen, Linnén kehotuksesta, kallioon hakattu veden korkeutta osoittava merkki vuodelta 1749. Niihin aikoihin tosin luultiin että vesi vähenee valtameristä! Veden korkeutta ruvettiin sittemmin virallisestikin mittaamaan. Rantaan rakennettu ensimmäinen mareografi vuodelta 1892 tuli tosin käyttökelvottomaksi kun se jäi 1960-luvulla kuivalle maalle. Uusi mareografi on nyt kallion nokassa, mutta tuskin sekään kestää seuraavaa 5000 vuotta, jonka ajan maan pinnan kohoamisen odotetaan vielä jatkuvan.

Ratanissa myös käytiin viimeinen Suomen sodan taistelu Ruotsin ja Venäjän välillä 20.8.1809. Se oli samalla myös viimeinen taistelu, joka ylipäätään Ruotsin maaperällä on käyty. Ruotsalaiset joukot lyötiin perusteellisesti ja erään turistioppaan mukaan sen taistelun seurauksena Ruotsi menetti Suomen Torniojokea myöten Venäjälle. Nämä kaikki paikat ja asiat oli dokumentoitu kahden luontopolun varrella kuten myös linnoitukset, ampumahaudat sekä entisen tullikamarin ja krouvin perustukset.

Mielenkiintoinen vierailukohde. Kylä ympärillä oli ruotsalaiseen tapaan hyvin hoidettu. Sataman erinomaiset huoltotilat, jotka oli rakennettu vanhaan satama-aittaan ilahduttivat siisteydellään.

Vähän jäi askarruttamaan: ei kai se Suomen menettäminen vain tästä taistelusta ollut kiinni?

Norrbyskär

Norrbyskäriä ei ole mainittu Ruotsin Båtsunionin julkaisemassa yksityiskohtaisessa Gästahamnsguidessa. Vahinko, sillä se jää helposti ensikertalaiselta Höga Kustenin kävijältä näkemättä. Sinne ei voi myöskään sattumalta osua, sen verran hurjan näköistä on vesialue saarten ympärillä. Se oli kuitenkin vaasalaisveneen nähtävyyslistalla ensimmäisenä.

Norrbyskär sijaitsee Uumajasta parikymmentä mailia lounaaseen rannikon läheisyydessä suoraan Norrbyn kaupungin/kylän eteläpuolella.

Norrbyskäriin kuuluvilla saarilla toimi 1800-luvun lopulta 1950-luvulla saakka Euroopan suurimpiin kuuluva höyrysaha . Sen perusti Mo & Domsjön pääomistaja Kempe 1892. Saha rakennettiin täysin tyhjästä; taloudellisena houkuttimena oli käyttää hyväksi Pohjanlahteen laskevien jokien uittokapasiteettia, suojaisat satamat, uittotukeille riittävät altaat jne.

Kaikki saarella palveli sahaa. Vain talot ja perunamaat jäivät näkyville sahan, erilaisten rakennelmien ja valtavien lautatapulien välistä. Sahan lisäksi saarella oli ainakin höyläämö, rautatie ja proomutelakka. Saarten länsireunoja reunustivat vahvat laiturirakennelmat, joiden jäänteille huviveneet edelleenkin kiinnittyvät.

Parhaimmillaan saarella asui 1400 henkeä. Kempe oli järjestänyt saarelaisten olot perinteisen patruunahengen mukaisesti. Työläisiä varten oli rakennettu 32 nykyisenkin katsannon mukaan erittäin kaunista, jopa herraskaiselta vaikuttavaa taloa. Jokaisessa talossa asui neljä perhettä, kullakin oli käytössään huone ja keittiö. Kun lapsia oli paljon eli keskimäärin 6-7, niin oli siinä vilskettä (ja ahdasta). Sähkövalo saatiin saaren taloihin jo niinkin aikaisin kuin 1907. Saari oli lähes täysin omavarainen, sieltä sai kaiken, vain "jouluriisi, kahvi ja suola piti hankkia mantereelta". Saarella oli tietysti koulu, kirkko ja kauppa, mutta myös pesutupa, sekä askartelu- ja kokoontumistiloja. Kempe suosi hyviä harrastuksia kuten raittiusseuraa ja urheiluseuraa, onpa edelleen Ruotsissa toimiva Kempe-kuorokin saanut alkunsa saarelaisten lauluharrastuksesta.

Kaikesta tuosta on nyt jäljellä saharakennus, joka on museo- ja näyttelykäytössä, erittäin hyvässä kunnossa olevat asuintalot viivasuorien koivubulevardien varrella sekä koulu ja kirkko sivurakennuksineen. Saarella on nykyisin kesäleiritoimintaa, vanhat asuinrakennukset ovat kesäasukkaiden hellän huolenpidon kohteena ja säännöllinen laivaliikenne Uumajasta sekä läheisestä Norrbystä tuo jatkuvasti turisteja ihmettelemään ja ihailemaan lähihistoriaa.

Norrbyskär oli ehdottomasti eräs matkamme kohokohdista. Arvioon vaikutti varmaan myös se, että meillä ei ollut aavistustakaan moisen paikan olemassaolosta ennen kuin kuulimme siitä toiselta suomalaisveneeltä. Eikä sinne ole kuin reilu päivämatka Örnsköldsvikistä.

Pohjanlahden rannikko

Elokuun alussa siirryimme Suomen puolelle. Saman aikaisesti muuttuivat säät. Tuulet olivat kovia vastaisia (=lounaisia) ja toivat sateita. Odottelimme satamissa aina sopivaa taukoa ylitse vyöryvien matalapaineiden välissä. Onnistuimme kuitenkin pääsemään Pohjanlahden vanhoihin "puukaupunkeihin" Kaskisiin, Raumalle ja Uuteenkaupunkiin, joiden kauniit kadut ja hyvin hoidetut puutarhat houkuttelivat kiertelemään ja katselemaan. Teimme myös vierailun Kylmäpihlajan majakkasaarelle, joka on nyt avattu tavallisille veneturisteille.

Saaristomeri

Avomeren aallokossa muistelee aina haikaillen Saaristomerta, jossa purjehtiminen on kuin lomaa kaiken aikaa: ei aallokkoa kuin nimeksi, aina suojaisia satamia vetäytyä sään yllättäesä, vaihtelevia maisemia... Ja niin nytkin. Kihtiä alaspäinkin kryssi ihan mielikseen kun aallokko ei aiheuttanut ylimääräistä sortoa kulkusuuntaan. Nautimme merikarhusatamien suojaisuudesta ja saunoista ja uimisesta. Ainoa, mikä vähän pilasi tunnelmaa oli sumu, joka joinakin päivinä oli tosi sakeaa lämpimän ja kylmän rintaman kohdatessa juuri Itämeren pohjoisosassa.

Viron rannikko

Niinhän se on, ettei pitkiä pyhiäkään kukaan kestä kovin pitkää aikaa. Hangosta lähdimme lopuksi lyhyelle kierrokselle Viroon ja pääsimmekin vielä kerran kokemaan avomeren tunnelman.

Tallinnassa teimme "toisenlaisen" vierailun. Kiersimme kaupunkia vuodelta 1987 peräisin olevan Tallinnan turistioppaan mukaan ja kävimme läpi siinä ylimpänä listalla olevia nähtävyyksiä. Ei löytynyt enää Leninin muistomerkkiä, ei muistomerkkiä Eestin työväenluokan vuoden 1924 joulukuun 1 päivän aseelliselle kapinalle eikä paljon muutakaan. Tallinnan vapauttajien muistomerkki oli muuttunut Sodassa kaatuneiden muistomerkiksi ja saanut uudet tekstilaatat. Kirovin kalastajakolhoosista oli jäljellä vain entinen hallintorakennus, joka oli nyt muussa käytössä, lasten hieno päiväkoti sekä muutama mustunut savupiippu. Tämä oli harmi, sillä Kirovia olisi ollut mielenkiintoista verrata Norrbyskäriin. Sen sijaan Rocca al Maren ulkoilmamuseo Tallinnan länsipuolella oli varsin miellyttävä tuttavuus.

Ja vihjeeksi täysinäisiin satamiin kyllästyneille: elokuun loppupuolella on Tallinnassakin tilaa, ainakin keskellä viikkoa.

Lopuksi

Palasimme kotisatamaan lauantaina 25.8. Itämeren kierroksellemme kertyi noin 2700 merimailia. Kävimme 58 satamassa. Näistä noin puolessa olimme nyt ensimmäistä kertaa.

Ainakin näin jälkikäteen muistellen säät suosivat meitä: emme joutuneet kertaakaan todella kovaan tuuleen. Tosin satamissa vietimme huonon sään vuoksi 9 vuorokautta. Samoihin vuorokausiin osui myös suurin osa sateista. Lämmityslaitetta tarvittiin kesäkuussa ja vain satunnaisesti muulloin.

Sumu pääsi yllättämään Merenkurkussa ja Saaristomerellä. Merenkurkussa koimme myös koko matkan kiperimmän tilanteen, kun tiiviin sumutorviseurustelun jälkeen valtava laiva ilmestyi yhtäkkiä sumun sisältä viistosti eteemme. Tuntui kuin sen keula olisi jo kaartunut päällemme emmekä sumusta edes erottaneet sen perää. Vauhtia sillä ei onneksi ollut nimeksikään. Olimme tietysti olleet sen tutkaseurannassa jo pidemmän aikaa ja niin siitäkin selvittiin. Mutta, huh, kyllä se säikäytti.

Vene kesti matkan hyvin. Ainoa mainittava ongelma oli peräsimen akselin ylälaakerin murtuminen kryssiessämme Puolan rannikko-osuudella, mutta onneksi kotona oli varakappale, joka postin pikalähetyksenä saatiin Stralsundiin. Jälkiviisaana ihmettelee, miksi emme olleet ottaneet sitä jo alun perin mukaamme.

Teimme yhteensä viisi yöpurjehdusta. Niillä on aina oma erityinen tunnelmansa, mutta ehdottomasti hienoin oli ensimmäinen eli matka Haapasaaresta Kronstadtiin. Sivumyötäinen tuuli kesti läpi yön, taivas oli pilvetön ja samanaikaisesti kun aurinko laski horisonttiin vastakkaiselta puolelta nousi täysikuu. Helmi (autohelm) ohjasi ja meidän tehtäväksemme jäi vain olla kyydissä ja nauttia matkasta.

Itämeren tilasta puhutaan paljon. Jo heinäkuun alussa kiinnitimme huomiota sinileviin, jotka sakeina lauttoina värjäsivät vettä Bornholmin ympärillä ja Kalmarin salmessa. Pohjanlahdella ei sinilevää enää esiintynyt. Mutta oli niitä "positiivisiakin" luontohavaintoja: Kalmarin salmessa meitä vastaan ui hylje, joka kohdalle tullessaan tosin nopeasti sukelsi. Toinen hylje nähtiin hylkeiden suojelualueella pienen pienellä luodolla Sundsvallin lähistöllä. Siellä se kelli selällään ja ilmiselvästi nautti elämästään. Uudenkaupungin rannikkoalueella havaitsimme kurjen, joka oli asettunut pienelle rehevälle saarelle. Ahvenanmaan saaristossa taas lenteli kalasääski ja ehkä kaikista hienoin havainto oli merikotka, joka siipiään rauhallisesti leukuttaen kaarteli Haapsalun lahdella huvivenesataman pohjoispuolella. Hitaasti se laskeutui lähelle veden pintaa ja seuraavassa hetkessä sen jaloissa oli saalis.

Haapsalussa kävimme matkamme aikana kaksikin kertaa. Kesäkuun puolessa välissä sisälahden täytti naurulokkien korvia huumaava kirkuna. Lokkeja oli joka puolella. Juuri pesistään lähteneet poikaset harhailivat pitkälle kävely- ja ajoteille. Ne eivät osanneet pelätä mitään ja niinpä niitä oli myös paljon kuolleina ja autojen yliajamina. Elokuun puolessa välissä lahdella ui vain muutama joutsenpari ja joitakin sorsalintuja. Oli käsittämättömän hiljaista. Tarkistus lintukirjasta varmisti olettamuksen: naurulokit aloittavat muuttonsa jo heinäkuussa.

Kannattiko matka? Kyllä, ehdottomasti. Missään vaiheessa emme tunteneet itseämme pitkästyneiksi. Itämeri tarjoaa purjehtijalle lähes rajattomat mahdollisuudet valita avomeren, saariston, kaupunkisatamien ja luonnonsatamien välillä. Länsi- ja pohjoispuoli poikkeavat täysin etelä- ja itärannikosta. Rügenillä purjehditaan hiekkasärkkien ja vehmaiden peltojen keskellä kun taas Höga Kustenilla tunnelma on kuin tunturilapissa. Myös merenrantakaupungit ovat nähtävyyksiä. Itärannikolla eletään aktiivisen jälleenrakentamisen aikaa, lännessä ja pohjoisessa hellitään vanhaa ja siellä on mahdollisuus ihailla huolella hoidettuja vanhoja pikkukaupunkeja ja entisiä kalastajakyliä.

Oliko nyt kerrankin aikaa? Kyllä ja ei. Emme sittenkään kierrelleet satamapaikkojen ulkopuolelle siinä määrin kuin mitä etukäteen ajattelin. Matkan teko määräytyi ennen kaikkea säiden mukaan. Silloin kun oli suotuisa sää, mentiin, vaikka sitten olisi jäänyt joku paikka väliinkin. Toisaalta, huonojen säiden aikana jäimme ehkä "helpommin" kuin aikaisemmin satamaan odottelemaan säiden muutosta. Aivan matemaattisesti laskien keskimääräinen päivämatkamme olikin nyt lyhyempi kuin aikaisemmilla kesälomilla.

Vaikka Itämeren säät ovat hyvin vaihtelevia, meri on kuitenkin purjehtijalle loppujen lopuksi helppo. Tapasimme Saaristomerellä erän englantilaisen pariskunnan, joka oli aivan haltioissaan: "ei vuorovettä, ei suurta aallokkoa, ei..." He tunsivat olevansa aivan hemmoteltuja. Tosin joku toinen englantilainen tosipurjehtija oli todennut kokemuksestaan Tukholman saaristossa: "Well, it is just as interesting as kissing your own sister". Hm...

Avioliittokin kesti matkan hyvin. Myös vaatehuolto toimi. Lähes jokaisessa Ruotsin (kuten myös Suomen) rannikon vierassatamassa on tvättmaskin.

Suosittelen lämpimästi.

Elokuu 2001

Merikarhu Sjöbjörnen 1/2002