Restaurant am Kai

eli kymmenen vuoden kuluttua kaikki on toisin

Simrishamnissa meistä tuntui, että koko kesäloma menee pelkäksi odotteluksi. Säät eivät olleet todellakaan suosineet meitä. Kaksi viikkoa matkalla ja jo toisen kovan tuulen kourissa. Eihän meillä ollut tarkoitus mennä Simrishamniinkaan, se vain sattui olemaan silloisen tuulen kannalta jonkin verran suotuisammassa suunnassa kuin Bornholm. Olihan se sinänsä viehättävä kaupunki ja vierassatamassakin erinomaiset palvelut, mutta silti... .

Perjantaina ja lauantaina satoi ja myrskysi. Kalmarin sillalla oli asuntovaunuja mennyt ympäri ja koko silta suljettu liikenteeltä. Ruotsin säätiedotus kertoi hurjista tuulilukemista: öölannin Norra Udde 23 m/sek, puuskissa jopa 50 m/sek. Christiansö oli vähän vaatimattomampi, "vain" 17 m/sek. Ehkä sittenkin oli ihan viisasta jäädä satamaan.

Sunnuntaiaamuna jatkoimme matkaa kohti Bornholmin Haslea. Meno maistui tosi makealta. Aallokko oli myrskyn jäljeltä korkeaa, mutta se oli menettänyt pahimman terävyytensä ja reipas länsilounainen tuuli kiidätti meitä harjalta toiselle. Kun saavuim-me perille alkoi aurinko paistaa. Purjehtiminenhan on ihan hauskaa (taas)! Erinomainen sää kuivattaa ja tuulettaa venettä. Patjat , matot, petivaatteet, sadevaatteet, haalarit, kaikki ulos ja laiturin kaiteelle. Jokohan kesä alkaa ihan oikeesti?

Mielialan noustessa aloimme varovaisesti palautella mieliin alkuperäisiä matkasuunnitelmia. Heiligenhafenista luovuttiin suosiolla, mutta miten olisi Rügen, tuo palapelin osalta näyttävä suuri saari eteläisen Itämeren kartan lounaisnurkassa? Olisihan matkassa mukana ripaus suurta seikkailuakin, sillä entisen DDR:n alueelle kuuluva saari on ollut tähän saakka veneturisteilta suljettu. Tarpeelliset kartat ja satamaselostukset oli otettu lähtiessä "kaiken varalta" mukaan. Mittailimme matkaa kartalta: noin 50 merimailia tuntui yllättävän lyhyeltä. Kun vielä säätiedotus lupasi idänpuoleista tuulta, kypsyi päätös nopeasti, huomenna lähdetään.

Matka oli kaksiviikkoisen vastatuuleen puskemisen ja kolean sään jälkeen todella juhlaa. Kevyt sivutuuli nosti veneen nopeuden parhaimmillaan 6 solmuun ja automaattiohjaus piti suunnan vakaasti oikeassa kompassilukemassa. Ilmassa oli utua, joka jonkin verran rajoitti näkyvyyttä, ei kuitenkaan niin, että olisi tarvinnut olla huolissaan. Ja aurinko paistoi. Vaatekerta toisensa jälkeen riisuttiin, kunnes talvikalpea ihokin pääsi osalliseksi kesän lämmöstä.

Meillä oli jonkin verran etukäteistietoa Rügenistä. Se on kuuluisa korkeista kalkkikivijyrkänteistään saaren pohjoisreunalla ja koko saari on kautta aikojen ollut mannermaalaisten kylpylä- ja lomanviettopaikka. Matkamme tarkemman kohteen, Sassnitzin kaupungin kautta on 1900-luvun alusta lähtien ollut laiva-junayhteys Trelleborgiin.

Kun navigaattorimme mukaan olimme noin 5 mailin päässä rannikosta alkoi rantatöyräs erottua kiikarilla usvan seasta. Sassnitzin satama oli erotettu merestä rannikon suuntaisella, parin kilometrin mittaisella aallonmurtajalla. Heti suulla olevat neuvostoliittolaiset sota-alukset muistuttivat mieliin lähihistoriaa. Muuten satama oli jaettu selvästi eri osiin: matkustajalaivat , kalastusalukset ja huviveneet. Saimme viimeisen paikan laiturin vierestä.

Ei mikään ihme, että paikka oli jäänyt vapaaksi, laituri oli vuorattu ruostunein rautapalkein, joten kaikki varalepuuttajatkin tulivat käyttöön. Olimme ainot suomalaiset. Mitään tullimuodollisuuksia ei ollut, ei kysytty edes passeja. Joten siitä vaan, nopeasti purjeet kasaan ja kaupungille.

Satamassa oli elämää. Se oli täynnä kalastustroolareita ja tuoksuista päätellen kalaa oli myös saatu. Kirjavat pyydysliput ja viirit somistivat muuten jo eläkeiässä olevia aluksia. Joidenkin täysin ruskeaksi ruostuneiden laivojen luulin odottavan siirtoa romuttamoon, mutta ei, siitä ne vaan lähtivät ponnekkaasti merelle. Erään suuren (ruskean ja ruostuneen) aluksen laskusillan vieressä oli käsin raapustettu kyltti "Duschen und WC Benutzung möglich". Katsahdimme toisiimme, onneksi olimme käyneet suihkussa Haslessa. Bornholmilta saapuva laiva purki parhaillaan siellä päivä-matkalla olleita turisteja.

Satama sijaitsi kapealla maakaistaleella. Se rajoittui 20-30 metriä korkeaan jyrkkään töyrääseen, jonka päälle kaupunki oli rakennettu. Hieman etäämmällä meren rannalla oli niin sanottu vanha kaupunki. Pääkadulla (Hauptstrasse) oli vain nimeksi ihmisiä. Kaupungin yleisilme oli vaalean harmaanruskea. Sen yllä leijui kaikkialle tunkeutuva lievä ruskohiilen haju. Kaduilla kulkiessaan oli hyvin vaikea elää nykyhetkeä, koko ajan huomasi miettivänsä millaista täällä on ollut tai millaista tästä jonkun ajan kuluttua tulee.

Tunne korostui erityisesti vanhassa kaupungissa. Kapeat kiemurtelevat kadut , puupitsein koristetut lasiverannat kerrostaloissakin, jyrkät portaat ja talojen välissä olevat puutarhat tarjosivat lupauksia ja mahdollisuuksia mielikuvitukselle laukata. Toisaalta ymmärsi myös urakan valtavuuden. Tästä ei pelkällä maalilla selvitä. Ja kysymyksessä on vain yksi kaupunki ja sen yksi osa... Korjaustöitä oli kuitenkin jo aloitettu. Näimme joitakin todella pieteetillä korjattuja taloja, joissa jopa ulko-ovien puuleikkauksetkin oli kaivettu esille. Siellä täällä oli myös merkkejä uusista kukkaistutuksista talojen seinustoilla. Lähes joka nurkan takaa ilmestyi uusia ihmettelyn kohteita: vanhan talon kuistin sisäkaton kultakoris-teiset maalaukset, kivitalon ulkoseinään freskotekniikalla tehty hotellin mainos, joka lupasi huoneita 5 markasta alkaen ja takasi siistin ja porvarillisen palvelun (sen täytyi olla peräisin sotaa edeltävältä ajalta), kauniit mosaiikkikoristeet, mukulakivin päällystetyt kadut jne.

Illan viileys ja orastava nälkä suuntasivat askeleemme takai-sin veneelle. Sataman alkupäässä huomasimme pienen mainoskyltin, joka kertoi ravintolan "Am Kai" olevan nuolen osoittamassa suunnassa. Sinne! Ällistyksemme oli suuri kun avasimme ravintolan oven. Satamakapakan hämyisestä ja jännittävästä ilmapiiristä ei ollut tietoakaan. Suuren ravintolasalin toinen pitkä seinä oli pelkkiä ikkunoita. Messinginväristen raskaiden reunusverhojen välissä oli, tietysti, pitsiset rynkytetyt valoverhot. Putkijalkaiset, sinapinkeltaisella boucle-kankaalla päällystetyt tuolit, kellanruskeat pöytä-liinat, leikkoruusu maljakossa joka pöydällä ja tako-rautaiset kukkatelineet, jotka erottivat jo muutenkin väljästi asetetut pöytäryhmät toisistaan, siirsivät meidät välittömästi 50-luvulle. Tällaistahan se oli, kun joskus pääsi vanhempien kanssa ravintolaan.

Satamaan ja mereen ravintolan liitti pari seinillä olevaa kalastusaiheista taulua. Ja yhtäkkiä pidimme siitä paikasta valtavasti. Näinhän sen täytyykin olla. Konstailematon, rehellinen, juuri sellainen, mitä parhaimmillaan voi entisestä Itä-Saksasta kuvitella löytävänsä. Ei mitään muovisia valkosipuli -lettejä eikä muuta kertakäyttökrääsää. Baarimestari valmisti 7 minuutin oluita janoisille, vaahto oli todella kiinteää ja nousi korkealle lasin reunojen yli. Tarjoilijan suhteen meitä onnisti. Saimme sen vaalean, joka kulki kevyesti ja hymyili herttaisesti. Ruoka nyt ei ollut mitään ihmeellistä mutta varsin kelvollista. Koska emme tunteneet maan käytäntöä, kysyimme laskua maksaessamme sisältyykö siihen palveluraha. Tarjoilijamme jatkoi hymyään ja vastasi hieman hämillään: "Ei meillä käytetä sellaista". Olimme myytyjä. Ravintola "Am Kaista" tulisi kantapaikkamme Sassnitzissa.

Seuraavana aamuna lähdimme bussilla kohti Königstuhlia, koko rannikon komeinta ja kuuluisinta töyrästä. 117 metrisen jyrkänteen korkeudesta sai oikean käsityksen vasta laskeutumalla alas rantaan (ja kapuamalla jälleen ylös). Koko rannikko, n. 10 km Königstuhlista Sassnitziin, oli samaa kalkkitöyrästä. Ranta lähivesialueineen ja sen takana oleva suuri pyökki- metsä kuuluivat laajaan Jasmundin luonnonsuojelualueeseen. Metsässä kulki useita vaelluspolkuja, joista yksi vei takaisin Sassnitziin.

Polku oli todellinen elämys. Valo siivilöityi pyökkien tiheän lehvästön läpi. Aluskasvillisuutta oli vain nimeksi. Välillä polku vei jyrkänteen reunalle, josta avautui henkeäsalpaavat maisemat merelle. Rannasta irtaantuva kalkki värjäsi lähiveden turkoosinväriseksi ja aivan jyrkänteen reunalla olevat puut kallistuivat uhkaavasti töyrään yli. Välillä polku kulki syvien rotkojen kautta, ensin varovasti alas ja toista reunaa ylös. Kaikki vastaantulijat tervehtivät.

Loppumatkasta polku johti alas rantaan, jonne viime vai-heessa laskeuduttiin noin 20 metriä korkeita tikkaita pitkin. Olivathan ne tikapuut tukevan tuntuiset, joten reippaasti vaan eikä mitään vilkuiluja. Töyrään ja meren väliin jäi kapea rantakaistale, jota suurimmaksi osaksi peittivät kalkin päällystämät kivenmurikat. Onneksi jalkaan oli tullut laitettua paksupohjaiset lenkkitossut. Välillä kulun katkaisi jyrkänteen päältä sortuneen puun runko. Auringonottajia oli siellä täällä ja kyllähän aurinko lämmittikin kun se vielä heijastui sekä merestä että takaa pystysuorasta seinästä.

Palasimme veneelle vanhan kaupungin kautta. Eräällä pikkuriikkisellä pihalla myytiin vastasavustettuja, rasvaisia ja vielä kuumia kampeloita. Ne käärittiin sanomalehtipaperiin ja muovipussiin ja sitten kiireesti veneelle. Myöhästynyt lounaamme oli herkullinen ja lisäksi se tuntui todella ansaitulta.

Illalla ravintola "Am Kaissa" kantapöytämme oli valitettavasti varattu mutta viereinen pöytä takasi meille kuitenkin eilisen tarjoilijan. Jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolista: "Hyvää iltaa, tänä iltana suosittelen teille talon lohta..." Olimme kampeloista kuitenkin vielä niin kylläisiä, että tyydyimme kermasilakoihin paistettujen perunoiden kera. Viereisessä "osastossa" oli äänekäs miesporukka oluella ja toisessa pari pariskuntaa lapsineen päivällisellä. Ja taas baarimestari valmisti hartaudella oluita tarjoiluvalmiiksi.

Seuraavana aamuna lähdimme takaisin Bornholmille. "Kymmenen vuoden kuluttua kaikki on toisin ", ennustivat kaikki tapaamamme (länsi-)saksalaiset, joita kaupungin tämän hetkinen nuhjuisuus selvästi kiusasi. Olimme samaa mieltä, ei tarvita varmaan kuin viisi vuotta siihen, että kaupunkikuva on saanut ruskean lisäksi jo muutakin väriä, sataman ruostuneet kasat poistettu ja ehkä on päästy eroon jopa ruskohiilen hajustakin. Samalla ajattelen haikeudella "Restaurant am Kaita", joka tuskin kestää markkinatalouden paineissa. Se on todennäköisesti muutettu moderniksi pika-pizza tai -hampurilaispaikaksi ja koristeltu eksoottisten maiden muovikukin. Viehättävä tarjoilijamme, jos saa olla työpaikassaan, on siirretty kassaan.

Heinäkuu 1991

Merikarhu Sjöbjörnen 1/1992